torstai 8. heinäkuuta 2010

Kadonnutta aikaa etsimässä


Ja miten kävikään
että lapsuus se vain loppui
Se mihin häviää
minkä hetken jälkeen hukkui

Kun ainoastaan ajatellaan

voiko ukkosella uidakaan
ja sitten ollaan huolissaan
mistä kuollut hiiri haudan saa

Pikkuveli on suurentunut isoksi veljeksi. Satakahdeksankymmentäseitsemän senttimetriä, muutama haiven partaa ja kanootinkokoiset kengät eivät kuitenkaan kykene piilottamaan pienen pojan sydäntä vankistuneen rintakehän alla. Yhä edelleen Mowglilla on repussa sarjakuvia ja Coca kolaa, jalkapallo kainalossa ja sama velmu virne kasvoilla. Mihin me olisimme muuttuneet: minä mekossani, joka on kuin venytetty versio lapsuudenaikaista prinsessaunelmistani ja Mowgli mainosteepaidassaan, molemmat juuri sellaisina kuin aina ennenkin – vai olemmeko?

Tämä vierailu eroaa edellisistä, sillä tällä kertaa mukana on Tyttöystävä, hentoinen, herttainen tyttö. Mowglin ja Tyttöystävän kädet on liimattu yhteen, he lukevat toistensa ajatuksia ja käpertyvät öisin toistensa iholle. Tyttöystävä on se, jonka kanssa piirrellään sydämen kuvia hiekkaan, katsotaan romanttisia komedioita ja syödään samalla lusikalla jäätelöä suoraan paketista. Tyttöystävä on se, jonka kanssa pusitaan, halitaan ja suukotellaan pimeissä elokuvateattereissa. Vasta eilenhän me vielä juoksimme paljain varpain aamukasteisella nurmikolla, raksuttelimme aamiaiseksi suklaamuroja ja hyräilimme Hämähäkkimiehen, molempien lempisarjan, tunnusmelodiaa! Eilenhän Mowgli kampasi minun Barbieni pitkää vaaleaa tukkaa ja minä lennätin hänen Action maniaan, salaa muilta, totta kai, eilenhän me uimme lempeässä rantavedessä, eilenhän me tiputimme kömpelöin käsin jäätelötötterömme hiekkaan - minä vanhan ajan vaniljani, Mowgli mangomeloninsa - ja söimme ne silti. Ja jossain tuon kaiken keskellä, hiekkalinnojen ja McDonald`sin Happy meal-aterioiden välissä, on minun pienestä veljestäni, linnustani, kasvanut nuori, hieno mies, jonka isosisko nukkuu edelleen unilelu kainalossaan Hello kitty-yöpaidassaan.

Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui

Kun ylipäätään ajatellaan
aina kahta poikaa kerrallaan
Aamulla ensimmäisen kaa
toisen kanssa ollaan illalla

Mutta eihän mitään siitä entisestä enää ole, ei ole auringonkukankeltaisia puutarhoja, intiaanikesiä tai uunilämpimiä korvapuusteja, ei ole rantasaunoja, mansikkamehua tai mudan seasta pilkistäviä simpukankuoria, ei ole kummitusjuttuja, salakäytäviä tai jalanjälkiä lumessa, ei ole lahoja laitureita, punaisia uimakoppeja tai Viisikoita salaperäisellä majakalla. On vain isä ja isän harmaantuva tukka, leikattu lonkka ja huolestuneet puhelut, pölyyntyneet valokuva-albumit ja hatarat muistot, jotka kaikki asianomaiset muistavat omalla tavallaan.

Minun mielessäni isä on yhä se sama supersankari: isä, joka voittaa muut isät voimansa tunnossa, isä, joka juoksee kovempaa kuin kukaan, isä, jota äitikin kuuntelee ja isä, joka osaa pumpata pyöränrenkaan. Ei kai sen suurempaa sankaruutta voi ollakaan – oman isän suurteot pienten silmien edessä. Mutta nyt on pikkuveli alkanut muistuttaa yhä enemmän isää: pikkuveli hakkaa minulle naulan seinään, asentaa digiboksin ja nyökyttelee ymmärtäväisenä ihmissuhdesotkulle. Pikkuveli on huolissaan äidistä, kun isä ei enää ole. Pikkuveljestä on voimistunut sellainen samanlainen vahvuuden ruumiillistuma mitä isä on ollut: pikkuveljen askeleet ovat pitkät ja ponnekkaat, isän toispuoleiset ja ontuvat. Ja jossain kahden elämäni miehen välissä olen minä, tytär, isosisko, mutta enää en ole yksin – viereisellä penkillä istuu nyt Tyttöystävä, se hentoinen, herttainen.

Uudessa ajassa pikkuveli lukee sarjakuviaan samassa sängyssä, jossa Tyttöystävä selailee romaaniaan ennen nukkumaanmenoa. Ehkä he irvistelevät kylpyhuoneen peilille hampaita harjatessaan niin kuin minä ja pikkuveli ennen ja ratkeavat sitten naurunremakkaan niin, että ksylitoli vaahtoaa leualle, ehkä he kirjoittelevat toisilleen pieniä, suloisia muistilappuja jääkaapin oveen – ”Muru, tulen viideltä, pusuja!” -, ehkä he riitelevät railakkaasti siitä, kumman vuoro on viedä roskat ja kumman tiskata sanojaan säästelemättä, ehkä he maalailevat yhteistä tulevaisuutta aamukasteisella nurmikolla makoillen. Ehkä, kenties, kuka tietää. Ja samaan aikaan minä ajattelen unilelu kainalossani, Hello Kitty-yöpaidassani: hyvää yötä, pikkuveli, nuku itsesi isoksi ja vahvaksi, elä ja uskalla, rakasta enemmän kuin kukaan, mutta älä unohda minua. Hyvää yötä, pikkuveli, iso veljeni.

Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kuu otsalla, tähti leuassa


Booli kuplii, serpentiinit kiemurtelevat seiniä pitkin ja me kaksi seisomme peilin edessä maskaroimassa ripsiämme ja punaamassa huuliamme. Esmeralda kimaltelee turkoosissaan, minä persikassani, Pörriäinen kieppuu jaloissamme häntä kippuralla ja hajuvesi laskeutuu pilvenä päällemme. Ulkona sataa, mutta sisällä on poutapäivä.

Ovisummeri soi. Oven takana seisoo sateen latistama Audrey, jonka ruskeat silmät vilkkuvat sadehupun alla. Hän on pieni ja luiseva kuten aina, neulanjäljet käsivarsissaan ja mustelmat polvissaan, keho inhimillisyyden rajoille rikottuna. Tarinat kertautuvat Audreyn iholla, alkavat ja loppuvat, keskeytyvät ja jatkuvat. Salaisuuksia ei ole, kaikki on luettavissa vaatteiden alla. Audreyn pujahtaessa juhla-asuunsa kirja on hetken ajan avoinna, mutta pitkien hihojen ja housunlahkeiden mukana sen kannet sulkeutuvat taas.

Ariel on kaunis kuten aina. Annostelemme boolia läpikuultaviin laseihin ja asettelemme karkkikulhoja sinne tänne. Ariel nappaa kulhosta salmiakkimerkkarin ja katsoo minua kysyvästi. Nyökkään. Kaikista ihanista ihmistä, jotka tulevat tänään olemaan ilonamme, on yksi ylitse muiden. Ainoastaan sen yhden takia vilkuilen vainoharhaisesti peilikuvaani, suoristelen hameenhelmaani ja pörrötän tukkaani. Kolmea täsmälleen samanlaista helmikaulakorua kokeiltuani päädyn niistä ensimmäiseen.

Puhe pulppuilee huoneesta toiseen, nauru helähtää siellä ja täällä. Hiljan silmät näkevät enemmän kuin hänen suunsa sanoo, Mona Lisa ja Tiana ovat uppoutuneet keskusteluun. Venus tanssii Aishwarya Rain tahtiin. Nöpö ja tämän poikaystävä syöttävät toisilleen ällöromanttisesti kirsikoita. Leenu, Liinu ja Tiinu hymyilevät identtistä hymyä identtisissä kampauksissaan ja mekoissaan, joiden ainoa ero on vaihtuva väri. Juuri, kun olen ikuistamassa digitaaliseen muotoon helmeilevää tunnelmaa, soi ovikello. Sormeni pysähtyy laukaisimelle. Ariel katsahtaa minua myötätuntoisesti ja Esmeralda kopisee avaamaan oven.

Sortseissaan ja panamahatussaan hän säteilee vielä enemmän kuin edelliskerralla pikkumustassa ja piikkikoroissa. Hänen vetovoimansa ei ole ulkoista, vaan se tulee jostain hänen silmiensä syvyydestä, arvoituksista, joista hänen katseensa kertoo. Hänen silmissään säihkyvät sadat smaragdit, ja unohdan jo aikoneeni unohtaa hänet. Hänen läsnäolonsa täyttää minut, jokaisen soluni, saa sydämeni sykähtämään ja pupillini laajentumaan. "Are laydo laydo laydo", Aishwarya Rai hokee hindiksi taustalla, "get me, get me, get me".

Eräs intialainen tarina kertoo lapsesta, jolla on kuu otsallaan ja tähti leuassaan. Juuri sellainen lapsi on Ninjan täytynyt olla. Edelleenkin kuu valaisee hänen kasvonsa ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen ympärillään niin, että haluaisin ojentaa käteni ja hipaista hänen poskeaan, varmistaa, että hän on todellinen ja todella siinä. Tahtoisin antaa sormieni kulkea hänen hiustensa lävitse, tunnustella nenän kaarta, otsaa ja leukaa, tuntea tähdet sormenpäissäni. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin suudella häntä heti ja nyt, keskellä meidän eteisemme kenkäkaaosta, kaikkien katseiden alla. Hänen silmänsä ovat jaloimpia kivistä ja huulensa maistuvat vienosti vadelmalle... "Voinko mä laittaa mun takin naulakkoon?" Hän kysyy enkä minä osaa vastata, sillä toisessa todellisuudessa me kietoudumme toisiimme ja hiuksemme sekoittuvat maitosuklaan ja mustan kahvin sekamelskaksi.

Skoolatessani Arielin kanssa kertakäyttöisillä muovimukeilla vilkuilen salaa Ninjaa, hänen eleitään ja ilmeitään, ainutlaatuista olemustaan ja olemistaan. Kuunnellessani Audreyn tarinaa tunnen Ninjan läsnäolon pistelevänä kihelmointinä kaikkialla kehossani. Kysellessäni Hiljan kuulumsia nyökyttelen ja kuuntelen toisella korvalla Ninjan matkakertomuksia. Rouskuttaessani Mona Lisan kanssa patonkia olen kiusallisen tietoinen toisella puolellani istuvan Ninjan kirsikankukkaisesta tuoksusta. Nimboodan soidessa liityn Venuksen seuraan tanssilattialle, mutten voi olla vilkuilematta lattiatasossa nauruun remahtavaa Ninjaa. Vasta Tianan kyyneleet herättävät minut haaveistani.

Tiana itkee, ja minä letitän tämän tummaa tukkaa hellin sormin. Tällaista tämä on maailmassa, jossa parhaille ihmisille jaetaan huonoimmat kortit. Tiana niistää nenänsä äänekkäästi ja lähtee kotiin ahmimaan ja oksentamaan. Enkä minä voi sille yhtään mitään. "En minä jaksaisi, mutten minä osaa mitään muutakaan", hän sanoo ja vilkuttaa surumieliset hyvästit. Haluaisin sanoa, että osaat sinä unelmoida, osaat haaveksia, osaat rakentaa mielikuvitusmaailmoita pääsi sisälle, mutta suljen suuni. Ei hän nimittäin osaa. Tianalla ei ole unelmaa, josta pitää kiinni. Ja juuri sillä hetkellä olen äärettömän onnellinen omista hupsuista päähänpinttymistäni, ihastuksistani ja unistani. Sillä vaikka eläisin koko ikäni yksin ja nämä olisivat elämäni viimeiset juhlat, tulee Ninja silti aina tanssimaan unissani. Ja niin, kun tyhjät pullot on kerätty lattialta, fetasalaatin jäännökset kaadettu kompostiin ja yöksi jäävä Audrey peitelty omiin uniinsa, pyörähtelee Ninja Intian valtameren rannalla varpaat paljaina hienossa hiekassa, turkoosi sari ympärilleen kiedottuna ja binji kuun valottamalla otsallaan, levittää kätensä kuin lintu siipensä ja tervehtii nousevaa aurinkoa.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

There is so many shades of green


Hänen täytyy olla kaikkien maiden kaunein nainen.

Hänen kurkistaessaan otsatukkansa alta sulan muovailuvahaksi, josta hän voi yhdellä kissansilmäisellä katseella taiteilla mitä tahansa. Hänen edessään muutun prinsessaksi, sammakoksi, rikkaaksi, köyhäksi, kullaksi, hopeaksi, vedeksi, tuleksi, araksi, rohkeaksi, tuhanneksi ja yhdeksi tarinaksi, joista haluaisin lukea hänelle ääneen edes yhden. Mutta ei hän kuule minua, ei näe, ei kertakaikkiaan huomaa. En minä ole hänelle mitään muuta kuin kaverin kaveri, merkityksetön hahmo pöydän toisessa päässä. Kaadan itselleni lisää kuohuviiniä ja kulautan sen yhdellä keikautuksella alas.

Unissani Ninja tanssii paljain varpain kalliolla ja nauraa valkoisten helmojen hulmutessa hänen ympärillään. Öisin hän on aina kaunis: tuuli leikittelee hasselpähkinänruskeilla hiuksilla, hymy häivähtää kirsikanpunaisilla huulilla. Hiusverhon takana hänen salaperäisissä silmissään välähtää jotain, jota en tunne. Hänellä on salaisuus, arvoitus, jota ratkon herätyskellon sointiin asti. Hänen silmänsä, niin, hänen silmissään on jotakin aivan erityistä: vehmasta lehtivihreää ja malakiittiä, säröjä kohdennetun katseen takana. Värioppaassa vihreästä kerrotaan seuraavaa:

"Egyptiläisille vihreä oli Osiriksen, elämän ja kuoleman jumalan, väri. Vihreä viittaa myös myrkkyyn: kun suomalainen Lumikki haukkaa palan punaista omenaa, on sama omena monissa muissa maissa vihreä. Vihreä on myös vihjaus paholaisesta ja demoneista, ja näin ollen uhkapelipöydät ovat olleet väriltään vihreitä 1700-luvulta saakka. Viktooriaanisessa Englannissa vihreä viittasi homoseksuaalisuuteen."

Ninja on minulle myrkkyä, jota juon joka päivä ja jokaikinen yö. Viattomasta ihastuksesta on kasvanut maaninen pakkomielle, joka on alkanut elää omaa elämäänsä. Hupsuudessani en osaa olla hairahtumatta ja ihastumatta ihmisiin, jotka ovat täysin mahdottomia tehtäviä: avioliitossa, kolmen lapsen vanhempia, ulkomailla, psykiatrisella osastolla, naiset heteroita, miehet homoja. Silloin tällöin toivoisin, että kiintymiskynnykseni olisi korkeampi: säästyisin monilta sydänsuruilta. Enkä siltikään aivan oikeasti halua hiljentää tätä viisastelevaa sydäntä. Järjestä ja tunteesta olen loputon, muotoaan muuttava tunne, joka ajaa elämääni eteenpäin.

Ninjasta kirjoittaminenkin saa perhosten siipieniskut värisemään vatsanpohjassa. Laittavatkohan vihreät silmät merkille, että niitä katsellaan unissa öisin? Seuraavana yönä hän tanssii taas tukka ympärillään aaltoillen, tanssii ja katsoo minua ja katsoo minua ja katsoo minua. Ja siihen minä taas kerran jään: vastaamaan noiden ihmeellisten silmien katseeseen, hämmentymään tuosta sävystä.

There is so many shades of green.

torstai 3. kesäkuuta 2010

ICD-10


Kun veljeni Mowgli täytti kymmenen vuotta ja astui isojen ihmisten kaksinumeroiseen maailmaan, sain minä ensimmäisen diagnoosini.

Septidininhajuisilla käytävillä kulkee lapsia, äitejä, vanhuksia kädet siteissä, kainalokepeissä, muumiomaisessa harsokankaassa. Sairaanvihertävät seinät tuovat mieleen sen sävyn, jonka värisiksi pahoinvoivan ihmisen kasvot muuttuvat. Seinälle ripustetussa mittanauhassa kirahvit ja norsut tömistelevät iloisesti, mansetti on tehty pienille ranteille ja sairaanhoitajalla on hassut Marimekon sukat sandaaleissa. Mutta vaaka, se ei ole hauska, siihen ei ole liimattu yhtäkään tarraa tai tekotimanttia.
Isän silmät ovat pyöreät ja pelokkaat. Kummallista, kuinka isä voisikaan pelätä mitään! Lääkäri, jolla on pitkä kaarnanruskea intiaanitukka, vähän niin kuin äidillä, nyökyttelee isälle ymmärtäväisesti. Kaikki somaattiset sairaudet suljettu pois, kyllä... Kaurakeksejä ja korppuja, kyllä... Heräilee öisin, itkee, ei rauhoitu uudestaan uneen, kyllä vain, kyllä vain... Katsotaanpas. Lääkäri kaivelee muistiaan, summailee yhteen Johdatusta psykoanalyysiin ja traagista, rappioromanttista hahmoani. Sinä päivänä minusta tuli yhtä kuin F 50.0.
Naurettavaa. Lääkärit, sairaanhoitajat Popsi popsi porkkanaa-pinsseineen, isäkin. Ettekö te nähneet tarkemmin? Ettekö te kuulleet sydämeni epätasaista rytmiä aikaisemmin? Tunteneet tuskaani, tulkinneet uniani? Lapsi on arka, lapsi tarvitsee aikaa sopeutua. Ja paskat. Sairas minä olin jo silloin, kauan sitten preerialla, mielikuvitusneliöineni, maagisine lukuineni ja aaveineni. Arvelen Mowglin olleen ainoa, joka tiesi jollain sellaisella tasolla, jolla ei puhuta, ajatellaan vain aivan hiljaa. Pieni veljeni, josta tuli iso siskon kutistuessa kuivausrummussaan.
Mowglilla oli viidakkonsa, Baloo ja Bagheera, mutta mitä minulla oli? Ihmemaani, jossa taikajuomat pienensivät ja piilottivat, irvikissat istuivat olkapäillä ja hullut hatuntekijät kuiskivat korviini. Askeleet rummuttavat, takovat rautaista maantietä. Kunnes eräänä kauniina päivänä kaikki vihdoin loppuu: koulu loppuu eikä minun enää koskaan tarvitse kuunnella niitä kusipäitä, lukeminen loppuu, kuntosalikortti loppuu, salaiset aamuiset askelkyykyt loppuvat, rasvaton mansikkajukurtti loppuu, asetan ylioppilashatun hiuksilleni ja lähden pois.

Saan sen kuulostamaan niin helpolta. Ei, ei se sitä ollut, lähteminen. Mutta sillä kaupungilla ei ollut minulle mitään eikä minulla sille, ne ihmiset eivät merkinneet yhtäkään muistoa eikä edes kaupunginkirjasto tarjonnut minulle enää tarpeeksi lämpöä. Ehkä lähdin ulkomaille, au pairiksi? Reppureissaamaan Aasian aroille? Etsimään itseäni Intiaan? Ehei, minä kirjaudun sisään osastolle, jonka pienessä vihreässä huoneessa asuin seuraavat kaksi pitkää, painavaa vuotta. Ilman Alisaa ja Sohvia, Sädettä ja muita enkeleitä en kuitenkaan kirjoittaisi tätä tarinaa. Noiden vuosien aikana elämääni tuli niin paljon uutta: mustavalkoiseen pilkahdus pinkkiä ja värähdys vihreää, meren kohinaa simpukan sisässä, orkidean tuoksua. Ja Esmeralda, minun rakas Esmeraldani, jonka kanssa olen kulkenut monet kadut ja jonka rohkaisemana rakastanut monet rakkaudet.
Edellistä blogiani kirjoitin yömyöhään akuuttiosaston käytävän kelmeässä valossa. Tuolloin olin silkkaa matematiikkaa, lääkäreiden summittaisia numerokoodeja: F 50.0, F 60. 3, F 40.0, F 42.0, F 32.0, 32.1, 32.2, lopulta 33. Vieraat miehet vierailivat luonani ja minä heidän ahtaissa yksiöissään, tatuoin ranteisiini kuolemanmerkkejä ja liuotin vodkaan tematsepaamia. Kuka minä silloin oikein olin, tuo epätoivoinen, vieras tyttö kalpeine ihoineen ja mustine tukkineen, sipaisu punaista huulillaan?
Anoreksiasta kasvoin epävarmuuteen, jonka tunnistan itsessäni yhä. Ihmemaan lakiviidakoista, liikennesäännöistä ja älä-tee-näin-tee-noin -ohjeistuksista irti päästäessäni kiipesin aidan yli, jonka toisella puolella ei ollutkaan tienviittoja ohjaamassa jokaista askeltani. Noita tienviittoja etsin yhä itsestäni, merkkejä siitä, millainen Yasmin minusta on tullut kaiken tämän jälkeen. Keskeneräinen, kyllä, mutta ehkä aavistuksen verran ehjempi, heikosti vahvempi, arasti uskaliaampi.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Syntymättömyyspäivä


Minä synnyin lumesta ja mustasta sydänverestä, jota äitini itki.
Synnyin murheesta, joka oli syvä kuin joen vesi. Sinisen pyörteillessä asuurista indigoon uneksi äitini vedenalaisista maailmoista, vellamoista ja näkeistä. En tiedä, miksei hän ottanut mokkasiinejaan jaloistaan ja kahlannut uniinsa. Ehkä hän uskoi isääni, ehkä hän ei uskaltanut. Ehkä hän näki etiäisen onnellisista päivistä, joita ei koskaan tullut. Kenties kortit kertoivat toisin. Nuoruudessaan naiivi lapsimorsian puettiin valkoiseen silkkiin ja samettiin, joissa hän asteli alttarille. Huntunsa alla hän itki katumuksen kyyneliä: hän oli intiaani reservaatissa. Villihevosten aika oli ohi.
Uudessa maailmassa ei maalattu tauluja eikä keräilty rohdosyrttejä. Sen sijaan uudessa maailmassa oli koliikkia, korvatulehduksia ja unettomia öitä, aamusta iltaan töissä käyviä miehiä ja makaronilaatikkoa. Lapsi oli hänen katumuksensa ja vihansa kohde, ohuttakin ohuempi lanka, joka sitoi hänet kiinni tuohon toiseen aikaan ja paikkaan. Minä tukahdutin äitiäni joka sentillä jonka kasvoin, joka hengenvedolla, joka sydämenlyönnillä.

rimpsuhelmainen hame on ostettu Intian basaarista, hapsut heiluvat ja äiti hymyilee äiti hymyilee mutta äidin hymy ei ole kaunis sillä ienten alla odottavat rumat torahampaat

jäätelö sulaa auringonpaisteessa ja pienet sormet murskaavat vohvelin sisäänsä mansikkaesanssi valuu maahan tip tip tip se sanoo ja maalaa asvaltin vaaleanpunaiseksi

silmiä ei ole on vain kapeat viirut ja ammottava suu joka huutaa huutaa huutaa


lääkärillä on valkoinen takki sydämessäni ei ole mitään vikaa mutta minä tiedän toisin sydämeni ei toimi koska kukaan ei ole koskaan rakastanut sitä toimivaksi


yöllä joku itkee ja veitsenterässä on verta poliisiauto ambulanssi älkää tulko tänne antakaa minun olla

äiti ei tule enää kotiin loitsut eivät tuo takaisin ketään joka ei halua tulla

ei saa astua suojatien valkoisille viivoille

lauantai 29. toukokuuta 2010

Kun sua tervehdin / se myös hyvästin sisältää

Nauraessain poskillain /
sä näet kyyneleet /
Pyydän jäisit tähän /
salaa toivon että meet

Preesensissä olen läsnä. Imperfektissä en ollut - tätä päivää edeltäneet päivät ja yöt olen elänyt usvassa, joka on sumentanut maailmani hauraan harmaaksi. Tänään on paljon paremmin kuin eilen, mutta elämä on siltikin ristiriitaa ja rakkaus vaatii vastaparikseen vihaa, surua ja ikävää.

Aloittaessa ensimmäisen blogini, joka on edelleen luettavissa osoitteessa http://walkingonabrokenglass.blogspot.com, syksyllä 2008, en ollut kukaan. Nyt, tämän blogini alkusanoja kirjoittaessa, olen joku, mutten tiedä, kuka. Kenties kirjaimet auttavat minua ottamaan siitä selvää.

Tämä on julkinen päiväkirjani, jonka avulla hahmotan itseäni. Kirjoitan asioista, jotka ovat koskettaneet minua tavalla tai toisella. Vuodet vaihtuvat ja arvoitukset ratkeavat, mutta aina esiin nousee uusia salaisuuksia. Aloittaessani bloggaamisen tekstini käsittelivät hyvin paljon syömishäiriötäni, masennustani ja sairaalajaksojani. Edelleenkin nämä teemat ovat enemmän tai vähemmän ajankohtaisia, mutta niiden rinnalle on elämän myötä ilmaantunut paljon muutakin: kysymyksiä siitä, kuka minä olen ja miten minä toimin. Jos elämäni oli tuolloin hauraita luita, lasinsiruja ja Diapamia, on se nyt ennemminkin hämmennystä, kummennusta, epävarmuutta, ristiriitaisuutta, kiellettyjä ihastuksia, salaisia ajatuksia, mielialanvaihteluita, pääsykokeita, tanssitunteja, palkkakuitteja, suklaakeksejä, valvottuja öitä, ylitettyjä rajoja, avattuja ovia, olemassaoloa ja sen ihmettelyä. Epävarmuudessani olen varma vain siitä, että olen: omaa tapaani olla ja elää olen vasta etsimässä. Itsetuhoisuus on eilistä, mutta itsensä ymmärtäminen vasta huomista, ellei ylihuomista.

Tervetuloa elämääni. Jenni Vartiaista lainaten:

Kun sua tervehdin /
se myös hyvästin sisältää /
Vaik tyyni oon kuin aamu /
mun mieli myrskyää /
Ilman vihaa mä koskaan /
en voisi rakastaa /
Kotini sieltä löysin /
missä vieraan on maa