Syntymättömyyspäivä

Minä synnyin lumesta ja mustasta sydänverestä, jota äitini itki.

Synnyin murheesta, joka oli syvä kuin joen vesi. Sinisen pyörteillessä asuurista indigoon uneksi äitini vedenalaisista maailmoista, vellamoista ja näkeistä. En tiedä, miksei hän ottanut mokkasiinejaan jaloistaan ja kahlannut uniinsa. Ehkä hän uskoi isääni, ehkä hän ei uskaltanut. Ehkä hän näki etiäisen onnellisista päivistä, joita ei koskaan tullut. Kenties kortit kertoivat toisin. Nuoruudessaan naiivi lapsimorsian puettiin valkoiseen silkkiin ja samettiin, joissa hän asteli alttarille. Huntunsa alla hän itki katumuksen kyyneliä: hän oli intiaani reservaatissa. Villihevosten aika oli ohi.

Uudessa maailmassa ei maalattu tauluja eikä keräilty rohdosyrttejä. Sen sijaan uudessa maailmassa oli koliikkia, korvatulehduksia ja unettomia öitä, aamusta iltaan töissä käyviä miehiä ja makaronilaatikkoa. Lapsi oli hänen katumuksensa ja vihansa kohde, ohuttakin ohuempi lanka, joka sitoi hänet kiinni tuohon toiseen aikaan ja paikkaan. Minä tukahdutin äitiäni joka sentillä jonka kasvoin, joka hengenvedolla, joka sydämenlyönnillä.

rimpsuhelmainen hame on ostettu Intian basaarista, hapsut heiluvat ja äiti hymyilee äiti hymyilee mutta äidin hymy ei ole kaunis sillä ienten alla odottavat rumat torahampaat

jäätelö sulaa auringonpaisteessa ja pienet sormet murskaavat vohvelin sisäänsä mansikkaesanssi valuu maahan tip tip tip se sanoo ja maalaa asvaltin vaaleanpunaiseksi

silmiä ei ole on vain kapeat viirut ja ammottava suu joka huutaa huutaa huutaa

lääkärillä on valkoinen takki sydämessäni ei ole mitään vikaa mutta minä tiedän toisin sydämeni ei toimi koska kukaan ei ole koskaan rakastanut sitä toimivaksi

yöllä joku itkee ja veitsenterässä on verta poliisiauto ambulanssi älkää tulko tänne antakaa minun olla

äiti ei tule enää kotiin loitsut eivät tuo takaisin ketään joka ei halua tulla

ei saa astua suojatien valkoisille viivoille

Kun sua tervehdin / se myös hyvästin sisältää

Nauraessain poskillain /
sä näet kyyneleet /
Pyydän jäisit tähän /
salaa toivon että meet

Preesensissä olen läsnä. Imperfektissä en ollut - tätä päivää edeltäneet päivät ja yöt olen elänyt usvassa, joka on sumentanut maailmani hauraan harmaaksi. Tänään on paljon paremmin kuin eilen, mutta elämä on siltikin ristiriitaa ja rakkaus vaatii vastaparikseen vihaa, surua ja ikävää.

Aloittaessa ensimmäisen blogini, joka on edelleen luettavissa osoitteessa http://walkingonabrokenglass.blogspot.com, syksyllä 2008, en ollut kukaan. Nyt, tämän blogini alkusanoja kirjoittaessa, olen joku, mutten tiedä, kuka. Kenties kirjaimet auttavat minua ottamaan siitä selvää.

Tämä on julkinen päiväkirjani, jonka avulla hahmotan itseäni. Kirjoitan asioista, jotka ovat koskettaneet minua tavalla tai toisella. Vuodet vaihtuvat ja arvoitukset ratkeavat, mutta aina esiin nousee uusia salaisuuksia. Aloittaessani bloggaamisen tekstini käsittelivät hyvin paljon syömishäiriötäni, masennustani ja sairaalajaksojani. Edelleenkin nämä teemat ovat enemmän tai vähemmän ajankohtaisia, mutta niiden rinnalle on elämän myötä ilmaantunut paljon muutakin: kysymyksiä siitä, kuka minä olen ja miten minä toimin. Jos elämäni oli tuolloin hauraita luita, lasinsiruja ja Diapamia, on se nyt ennemminkin hämmennystä, kummennusta, epävarmuutta, ristiriitaisuutta, kiellettyjä ihastuksia, salaisia ajatuksia, mielialanvaihteluita, pääsykokeita, tanssitunteja, palkkakuitteja, suklaakeksejä, valvottuja öitä, ylitettyjä rajoja, avattuja ovia, olemassaoloa ja sen ihmettelyä. Epävarmuudessani olen varma vain siitä, että olen: omaa tapaani olla ja elää olen vasta etsimässä. Itsetuhoisuus on eilistä, mutta itsensä ymmärtäminen vasta huomista, ellei ylihuomista.

Tervetuloa elämääni. Jenni Vartiaista lainaten:

Kun sua tervehdin /
se myös hyvästin sisältää /
Vaik tyyni oon kuin aamu /
mun mieli myrskyää /
Ilman vihaa mä koskaan /
en voisi rakastaa /
Kotini sieltä löysin /
missä vieraan on maa