Syntymättömyyspäivä

Minä synnyin lumesta ja mustasta sydänverestä, jota äitini itki.

Synnyin murheesta, joka oli syvä kuin joen vesi. Sinisen pyörteillessä asuurista indigoon uneksi äitini vedenalaisista maailmoista, vellamoista ja näkeistä. En tiedä, miksei hän ottanut mokkasiinejaan jaloistaan ja kahlannut uniinsa. Ehkä hän uskoi isääni, ehkä hän ei uskaltanut. Ehkä hän näki etiäisen onnellisista päivistä, joita ei koskaan tullut. Kenties kortit kertoivat toisin. Nuoruudessaan naiivi lapsimorsian puettiin valkoiseen silkkiin ja samettiin, joissa hän asteli alttarille. Huntunsa alla hän itki katumuksen kyyneliä: hän oli intiaani reservaatissa. Villihevosten aika oli ohi.

Uudessa maailmassa ei maalattu tauluja eikä keräilty rohdosyrttejä. Sen sijaan uudessa maailmassa oli koliikkia, korvatulehduksia ja unettomia öitä, aamusta iltaan töissä käyviä miehiä ja makaronilaatikkoa. Lapsi oli hänen katumuksensa ja vihansa kohde, ohuttakin ohuempi lanka, joka sitoi hänet kiinni tuohon toiseen aikaan ja paikkaan. Minä tukahdutin äitiäni joka sentillä jonka kasvoin, joka hengenvedolla, joka sydämenlyönnillä.

rimpsuhelmainen hame on ostettu Intian basaarista, hapsut heiluvat ja äiti hymyilee äiti hymyilee mutta äidin hymy ei ole kaunis sillä ienten alla odottavat rumat torahampaat

jäätelö sulaa auringonpaisteessa ja pienet sormet murskaavat vohvelin sisäänsä mansikkaesanssi valuu maahan tip tip tip se sanoo ja maalaa asvaltin vaaleanpunaiseksi

silmiä ei ole on vain kapeat viirut ja ammottava suu joka huutaa huutaa huutaa

lääkärillä on valkoinen takki sydämessäni ei ole mitään vikaa mutta minä tiedän toisin sydämeni ei toimi koska kukaan ei ole koskaan rakastanut sitä toimivaksi

yöllä joku itkee ja veitsenterässä on verta poliisiauto ambulanssi älkää tulko tänne antakaa minun olla

äiti ei tule enää kotiin loitsut eivät tuo takaisin ketään joka ei halua tulla

ei saa astua suojatien valkoisille viivoille