Kuu otsalla, tähti leuassa

Booli kuplii, serpentiinit kiemurtelevat seiniä pitkin ja me kaksi seisomme peilin edessä maskaroimassa ripsiämme ja punaamassa huuliamme. Esmeralda kimaltelee turkoosissaan, minä persikassani, Pörriäinen kieppuu jaloissamme häntä kippuralla ja hajuvesi laskeutuu pilvenä päällemme. Ulkona sataa, mutta sisällä on poutapäivä.

Ovisummeri soi. Oven takana seisoo sateen latistama Audrey, jonka ruskeat silmät vilkkuvat sadehupun alla. Hän on pieni ja luiseva kuten aina, neulanjäljet käsivarsissaan ja mustelmat polvissaan, keho inhimillisyyden rajoille rikottuna. Tarinat kertautuvat Audreyn iholla, alkavat ja loppuvat, keskeytyvät ja jatkuvat. Salaisuuksia ei ole, kaikki on luettavissa vaatteiden alla. Audreyn pujahtaessa juhla-asuunsa kirja on hetken ajan avoinna, mutta pitkien hihojen ja housunlahkeiden mukana sen kannet sulkeutuvat taas.

Ariel on kaunis kuten aina. Annostelemme boolia läpikuultaviin laseihin ja asettelemme karkkikulhoja sinne tänne. Ariel nappaa kulhosta salmiakkimerkkarin ja katsoo minua kysyvästi. Nyökkään. Kaikista ihanista ihmistä, jotka tulevat tänään olemaan ilonamme, on yksi ylitse muiden. Ainoastaan sen yhden takia vilkuilen vainoharhaisesti peilikuvaani, suoristelen hameenhelmaani ja pörrötän tukkaani. Kolmea täsmälleen samanlaista helmikaulakorua kokeiltuani päädyn niistä ensimmäiseen.

Puhe pulppuilee huoneesta toiseen, nauru helähtää siellä ja täällä. Hiljan silmät näkevät enemmän kuin hänen suunsa sanoo, Mona Lisa ja Tiana ovat uppoutuneet keskusteluun. Venus tanssii Aishwarya Rain tahtiin. Nöpö ja tämän poikaystävä syöttävät toisilleen ällöromanttisesti kirsikoita. Leenu, Liinu ja Tiinu hymyilevät identtistä hymyä identtisissä kampauksissaan ja mekoissaan, joiden ainoa ero on vaihtuva väri. Juuri, kun olen ikuistamassa digitaaliseen muotoon helmeilevää tunnelmaa, soi ovikello. Sormeni pysähtyy laukaisimelle. Ariel katsahtaa minua myötätuntoisesti ja Esmeralda kopisee avaamaan oven.

Sortseissaan ja panamahatussaan hän säteilee vielä enemmän kuin edelliskerralla pikkumustassa ja piikkikoroissa. Hänen vetovoimansa ei ole ulkoista, vaan se tulee jostain hänen silmiensä syvyydestä, arvoituksista, joista hänen katseensa kertoo. Hänen silmissään säihkyvät sadat smaragdit, ja unohdan jo aikoneeni unohtaa hänet. Hänen läsnäolonsa täyttää minut, jokaisen soluni, saa sydämeni sykähtämään ja pupillini laajentumaan. "Are laydo laydo laydo", Aishwarya Rai hokee hindiksi taustalla, "get me, get me, get me".

Eräs intialainen tarina kertoo lapsesta, jolla on kuu otsallaan ja tähti leuassaan. Juuri sellainen lapsi on Ninjan täytynyt olla. Edelleenkin kuu valaisee hänen kasvonsa ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen ympärillään niin, että haluaisin ojentaa käteni ja hipaista hänen poskeaan, varmistaa, että hän on todellinen ja todella siinä. Tahtoisin antaa sormieni kulkea hänen hiustensa lävitse, tunnustella nenän kaarta, otsaa ja leukaa, tuntea tähdet sormenpäissäni. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin suudella häntä heti ja nyt, keskellä meidän eteisemme kenkäkaaosta, kaikkien katseiden alla. Hänen silmänsä ovat jaloimpia kivistä ja huulensa maistuvat vienosti vadelmalle... "Voinko mä laittaa mun takin naulakkoon?" Hän kysyy enkä minä osaa vastata, sillä toisessa todellisuudessa me kietoudumme toisiimme ja hiuksemme sekoittuvat maitosuklaan ja mustan kahvin sekamelskaksi.

Skoolatessani Arielin kanssa kertakäyttöisillä muovimukeilla vilkuilen salaa Ninjaa, hänen eleitään ja ilmeitään, ainutlaatuista olemustaan ja olemistaan. Kuunnellessani Audreyn tarinaa tunnen Ninjan läsnäolon pistelevänä kihelmointinä kaikkialla kehossani. Kysellessäni Hiljan kuulumsia nyökyttelen ja kuuntelen toisella korvalla Ninjan matkakertomuksia. Rouskuttaessani Mona Lisan kanssa patonkia olen kiusallisen tietoinen toisella puolellani istuvan Ninjan kirsikankukkaisesta tuoksusta. Nimboodan soidessa liityn Venuksen seuraan tanssilattialle, mutten voi olla vilkuilematta lattiatasossa nauruun remahtavaa Ninjaa. Vasta Tianan kyyneleet herättävät minut haaveistani.

Tiana itkee, ja minä letitän tämän tummaa tukkaa hellin sormin. Tällaista tämä on maailmassa, jossa parhaille ihmisille jaetaan huonoimmat kortit. Tiana niistää nenänsä äänekkäästi ja lähtee kotiin ahmimaan ja oksentamaan. Enkä minä voi sille yhtään mitään. "En minä jaksaisi, mutten minä osaa mitään muutakaan", hän sanoo ja vilkuttaa surumieliset hyvästit. Haluaisin sanoa, että osaat sinä unelmoida, osaat haaveksia, osaat rakentaa mielikuvitusmaailmoita pääsi sisälle, mutta suljen suuni. Ei hän nimittäin osaa. Tianalla ei ole unelmaa, josta pitää kiinni. Ja juuri sillä hetkellä olen äärettömän onnellinen omista hupsuista päähänpinttymistäni, ihastuksistani ja unistani. Sillä vaikka eläisin koko ikäni yksin ja nämä olisivat elämäni viimeiset juhlat, tulee Ninja silti aina tanssimaan unissani. Ja niin, kun tyhjät pullot on kerätty lattialta, fetasalaatin jäännökset kaadettu kompostiin ja yöksi jäävä Audrey peitelty omiin uniinsa, pyörähtelee Ninja Intian valtameren rannalla varpaat paljaina hienossa hiekassa, turkoosi sari ympärilleen kiedottuna ja binji kuun valottamalla otsallaan, levittää kätensä kuin lintu siipensä ja tervehtii nousevaa aurinkoa.

There is so many shades of green

Hänen täytyy olla kaikkien maiden kaunein nainen.

Hänen kurkistaessaan otsatukkansa alta sulan muovailuvahaksi, josta hän voi yhdellä kissansilmäisellä katseella taiteilla mitä tahansa. Hänen edessään muutun prinsessaksi, sammakoksi, rikkaaksi, köyhäksi, kullaksi, hopeaksi, vedeksi, tuleksi, araksi, rohkeaksi, tuhanneksi ja yhdeksi tarinaksi, joista haluaisin lukea hänelle ääneen edes yhden. Mutta ei hän kuule minua, ei näe, ei kertakaikkiaan huomaa. En minä ole hänelle mitään muuta kuin kaverin kaveri, merkityksetön hahmo pöydän toisessa päässä. Kaadan itselleni lisää kuohuviiniä ja kulautan sen yhdellä keikautuksella alas.

Unissani Ninja tanssii paljain varpain kalliolla ja nauraa valkoisten helmojen hulmutessa hänen ympärillään. Öisin hän on aina kaunis: tuuli leikittelee hasselpähkinänruskeilla hiuksilla, hymy häivähtää kirsikanpunaisilla huulilla. Hiusverhon takana hänen salaperäisissä silmissään välähtää jotain, jota en tunne. Hänellä on salaisuus, arvoitus, jota ratkon herätyskellon sointiin asti. Hänen silmänsä, niin, hänen silmissään on jotakin aivan erityistä: vehmasta lehtivihreää ja malakiittiä, säröjä kohdennetun katseen takana. Värioppaassa vihreästä kerrotaan seuraavaa:

"Egyptiläisille vihreä oli Osiriksen, elämän ja kuoleman jumalan, väri. Vihreä viittaa myös myrkkyyn: kun suomalainen Lumikki haukkaa palan punaista omenaa, on sama omena monissa muissa maissa vihreä. Vihreä on myös vihjaus paholaisesta ja demoneista, ja näin ollen uhkapelipöydät ovat olleet väriltään vihreitä 1700-luvulta saakka. Viktooriaanisessa Englannissa vihreä viittasi homoseksuaalisuuteen."

Ninja on minulle myrkkyä, jota juon joka päivä ja jokaikinen yö. Viattomasta ihastuksesta on kasvanut maaninen pakkomielle, joka on alkanut elää omaa elämäänsä. Hupsuudessani en osaa olla hairahtumatta ja ihastumatta ihmisiin, jotka ovat täysin mahdottomia tehtäviä: avioliitossa, kolmen lapsen vanhempia, ulkomailla, psykiatrisella osastolla, naiset heteroita, miehet homoja. Silloin tällöin toivoisin, että kiintymiskynnykseni olisi korkeampi: säästyisin monilta sydänsuruilta. Enkä siltikään aivan oikeasti halua hiljentää tätä viisastelevaa sydäntä. Järjestä ja tunteesta olen loputon, muotoaan muuttava tunne, joka ajaa elämääni eteenpäin.

Ninjasta kirjoittaminenkin saa perhosten siipieniskut värisemään vatsanpohjassa. Laittavatkohan vihreät silmät merkille, että niitä katsellaan unissa öisin? Seuraavana yönä hän tanssii taas tukka ympärillään aaltoillen, tanssii ja katsoo minua ja katsoo minua ja katsoo minua. Ja siihen minä taas kerran jään: vastaamaan noiden ihmeellisten silmien katseeseen, hämmentymään tuosta sävystä.

There is so many shades of green.

ICD-10

Kun veljeni Mowgli täytti kymmenen vuotta ja astui isojen ihmisten kaksinumeroiseen maailmaan, sain minä ensimmäisen diagnoosini.

Septidininhajuisilla käytävillä kulkee lapsia, äitejä, vanhuksia kädet siteissä, kainalokepeissä, muumiomaisessa harsokankaassa. Sairaanvihertävät seinät tuovat mieleen sen sävyn, jonka värisiksi pahoinvoivan ihmisen kasvot muuttuvat. Seinälle ripustetussa mittanauhassa kirahvit ja norsut tömistelevät iloisesti, mansetti on tehty pienille ranteille ja sairaanhoitajalla on hassut Marimekon sukat sandaaleissa. Mutta vaaka, se ei ole hauska, siihen ei ole liimattu yhtäkään tarraa tai tekotimanttia.

Isän silmät ovat pyöreät ja pelokkaat. Kummallista, kuinka isä voisikaan pelätä mitään! Lääkäri, jolla on pitkä kaarnanruskea intiaanitukka, vähän niin kuin äidillä, nyökyttelee isälle ymmärtäväisesti. Kaikki somaattiset sairaudet suljettu pois, kyllä... Kaurakeksejä ja korppuja, kyllä... Heräilee öisin, itkee, ei rauhoitu uudestaan uneen, kyllä vain, kyllä vain... Katsotaanpas. Lääkäri kaivelee muistiaan, summailee yhteen Johdatusta psykoanalyysiin ja traagista, rappioromanttista hahmoani. Sinä päivänä minusta tuli yhtä kuin F 50.0.

Naurettavaa. Lääkärit, sairaanhoitajat Popsi popsi porkkanaa-pinsseineen, isäkin. Ettekö te nähneet tarkemmin? Ettekö te kuulleet sydämeni epätasaista rytmiä aikaisemmin? Tunteneet tuskaani, tulkinneet uniani? Lapsi on arka, lapsi tarvitsee aikaa sopeutua. Ja paskat. Sairas minä olin jo silloin, kauan sitten preerialla, mielikuvitusneliöineni, maagisine lukuineni ja aaveineni. Arvelen Mowglin olleen ainoa, joka tiesi jollain sellaisella tasolla, jolla ei puhuta, ajatellaan vain aivan hiljaa. Pieni veljeni, josta tuli iso siskon kutistuessa kuivausrummussaan.
Mowglilla oli viidakkonsa, Baloo ja Bagheera, mutta mitä minulla oli? Ihmemaani, jossa taikajuomat pienensivät ja piilottivat, irvikissat istuivat olkapäillä ja hullut hatuntekijät kuiskivat korviini. Askeleet rummuttavat, takovat rautaista maantietä. Kunnes eräänä kauniina päivänä kaikki vihdoin loppuu: koulu loppuu eikä minun enää koskaan tarvitse kuunnella niitä kusipäitä, lukeminen loppuu, kuntosalikortti loppuu, salaiset aamuiset askelkyykyt loppuvat, rasvaton mansikkajukurtti loppuu, asetan ylioppilashatun hiuksilleni ja lähden pois.

Saan sen kuulostamaan niin helpolta. Ei, ei se sitä ollut, lähteminen. Mutta sillä kaupungilla ei ollut minulle mitään eikä minulla sille, ne ihmiset eivät merkinneet yhtäkään muistoa eikä edes kaupunginkirjasto tarjonnut minulle enää tarpeeksi lämpöä. Ehkä lähdin ulkomaille, au pairiksi? Reppureissaamaan Aasian aroille? Etsimään itseäni Intiaan? Ehei, minä kirjaudun sisään osastolle, jonka pienessä vihreässä huoneessa asuin seuraavat kaksi pitkää, painavaa vuotta. Ilman Alisaa ja Sohvia, Sädettä ja muita enkeleitä en kuitenkaan kirjoittaisi tätä tarinaa. Noiden vuosien aikana elämääni tuli niin paljon uutta: mustavalkoiseen pilkahdus pinkkiä ja värähdys vihreää, meren kohinaa simpukan sisässä, orkidean tuoksua. Ja Esmeralda, minun rakas Esmeraldani, jonka kanssa olen kulkenut monet kadut ja jonka rohkaisemana rakastanut monet rakkaudet.

Edellistä blogiani kirjoitin yömyöhään akuuttiosaston käytävän kelmeässä valossa. Tuolloin olin silkkaa matematiikkaa, lääkäreiden summittaisia numerokoodeja: F 50.0, F 60. 3, F 40.0, F 42.0, F 32.0, 32.1, 32.2, lopulta 33. Vieraat miehet vierailivat luonani ja minä heidän ahtaissa yksiöissään, tatuoin ranteisiini kuolemanmerkkejä ja liuotin vodkaan tematsepaamia. Kuka minä silloin oikein olin, tuo epätoivoinen, vieras tyttö kalpeine ihoineen ja mustine tukkineen, sipaisu punaista huulillaan?

Anoreksiasta kasvoin epävarmuuteen, jonka tunnistan itsessäni yhä. Ihmemaan lakiviidakoista, liikennesäännöistä ja älä-tee-näin-tee-noin -ohjeistuksista irti päästäessäni kiipesin aidan yli, jonka toisella puolella ei ollutkaan tienviittoja ohjaamassa jokaista askeltani. Noita tienviittoja etsin yhä itsestäni, merkkejä siitä, millainen Yasmin minusta on tullut kaiken tämän jälkeen. Keskeneräinen, kyllä, mutta ehkä aavistuksen verran ehjempi, heikosti vahvempi, arasti uskaliaampi.