Kadonnutta aikaa etsimässä

Ja miten kävikään
että lapsuus se vain loppui
Se mihin häviää
minkä hetken jälkeen hukkui

Kun ainoastaan ajatellaan
voiko ukkosella uidakaan
ja sitten ollaan huolissaan
mistä kuollut hiiri haudan saa

Pikkuveli on suurentunut isoksi veljeksi. Satakahdeksankymmentäseitsemän senttimetriä, muutama haiven partaa ja kanootinkokoiset kengät eivät kuitenkaan kykene piilottamaan pienen pojan sydäntä vankistuneen rintakehän alla. Yhä edelleen Mowglilla on repussa sarjakuvia ja Coca kolaa, jalkapallo kainalossa ja sama velmu virne kasvoilla. Mihin me olisimme muuttuneet: minä mekossani, joka on kuin venytetty versio lapsuudenaikaista prinsessaunelmistani ja Mowgli mainosteepaidassaan, molemmat juuri sellaisina kuin aina ennenkin – vai olemmeko?

Tämä vierailu eroaa edellisistä, sillä tällä kertaa mukana on Tyttöystävä, hentoinen, herttainen tyttö. Mowglin ja Tyttöystävän kädet on liimattu yhteen, he lukevat toistensa ajatuksia ja käpertyvät öisin toistensa iholle. Tyttöystävä on se, jonka kanssa piirrellään sydämen kuvia hiekkaan, katsotaan romanttisia komedioita ja syödään samalla lusikalla jäätelöä suoraan paketista. Tyttöystävä on se, jonka kanssa pusitaan, halitaan ja suukotellaan pimeissä elokuvateattereissa. Vasta eilenhän me vielä juoksimme paljain varpain aamukasteisella nurmikolla, raksuttelimme aamiaiseksi suklaamuroja ja hyräilimme Hämähäkkimiehen, molempien lempisarjan, tunnusmelodiaa! Eilenhän Mowgli kampasi minun Barbieni pitkää vaaleaa tukkaa ja minä lennätin hänen Action maniaan, salaa muilta, totta kai, eilenhän me uimme lempeässä rantavedessä, eilenhän me tiputimme kömpelöin käsin jäätelötötterömme hiekkaan - minä vanhan ajan vaniljani, Mowgli mangomeloninsa - ja söimme ne silti. Ja jossain tuon kaiken keskellä, hiekkalinnojen ja McDonald`sin Happy meal-aterioiden välissä, on minun pienestä veljestäni, linnustani, kasvanut nuori, hieno mies, jonka isosisko nukkuu edelleen unilelu kainalossaan Hello kitty-yöpaidassaan.

Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui

Kun ylipäätään ajatellaan
aina kahta poikaa kerrallaan
Aamulla ensimmäisen kaa
toisen kanssa ollaan illalla

Mutta eihän mitään siitä entisestä enää ole, ei ole auringonkukankeltaisia puutarhoja, intiaanikesiä tai uunilämpimiä korvapuusteja, ei ole rantasaunoja, mansikkamehua tai mudan seasta pilkistäviä simpukankuoria, ei ole kummitusjuttuja, salakäytäviä tai jalanjälkiä lumessa, ei ole lahoja laitureita, punaisia uimakoppeja tai Viisikoita salaperäisellä majakalla. On vain isä ja isän harmaantuva tukka, leikattu lonkka ja huolestuneet puhelut, pölyyntyneet valokuva-albumit ja hatarat muistot, jotka kaikki asianomaiset muistavat omalla tavallaan.

Minun mielessäni isä on yhä se sama supersankari: isä, joka voittaa muut isät voimansa tunnossa, isä, joka juoksee kovempaa kuin kukaan, isä, jota äitikin kuuntelee ja isä, joka osaa pumpata pyöränrenkaan. Ei kai sen suurempaa sankaruutta voi ollakaan – oman isän suurteot pienten silmien edessä. Mutta nyt on pikkuveli alkanut muistuttaa yhä enemmän isää: pikkuveli hakkaa minulle naulan seinään, asentaa digiboksin ja nyökyttelee ymmärtäväisenä ihmissuhdesotkulle. Pikkuveli on huolissaan äidistä, kun isä ei enää ole. Pikkuveljestä on voimistunut sellainen samanlainen vahvuuden ruumiillistuma mitä isä on ollut: pikkuveljen askeleet ovat pitkät ja ponnekkaat, isän toispuoleiset ja ontuvat. Ja jossain kahden elämäni miehen välissä olen minä, tytär, isosisko, mutta enää en ole yksin – viereisellä penkillä istuu nyt Tyttöystävä, se hentoinen, herttainen.

Uudessa ajassa pikkuveli lukee sarjakuviaan samassa sängyssä, jossa Tyttöystävä selailee romaaniaan ennen nukkumaanmenoa. Ehkä he irvistelevät kylpyhuoneen peilille hampaita harjatessaan niin kuin minä ja pikkuveli ennen ja ratkeavat sitten naurunremakkaan niin, että ksylitoli vaahtoaa leualle, ehkä he kirjoittelevat toisilleen pieniä, suloisia muistilappuja jääkaapin oveen – ”Muru, tulen viideltä, pusuja!” -, ehkä he riitelevät railakkaasti siitä, kumman vuoro on viedä roskat ja kumman tiskata sanojaan säästelemättä, ehkä he maalailevat yhteistä tulevaisuutta aamukasteisella nurmikolla makoillen. Ehkä, kenties, kuka tietää. Ja samaan aikaan minä ajattelen unilelu kainalossani, Hello Kitty-yöpaidassani: hyvää yötä, pikkuveli, nuku itsesi isoksi ja vahvaksi, elä ja uskalla, rakasta enemmän kuin kukaan, mutta älä unohda minua. Hyvää yötä, pikkuveli, iso veljeni.

Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa