Kuu otsalla, tähti leuassa

Booli kuplii, serpentiinit kiemurtelevat seiniä pitkin ja me kaksi seisomme peilin edessä maskaroimassa ripsiämme ja punaamassa huuliamme. Esmeralda kimaltelee turkoosissaan, minä persikassani, Pörriäinen kieppuu jaloissamme häntä kippuralla ja hajuvesi laskeutuu pilvenä päällemme. Ulkona sataa, mutta sisällä on poutapäivä.

Ovisummeri soi. Oven takana seisoo sateen latistama Audrey, jonka ruskeat silmät vilkkuvat sadehupun alla. Hän on pieni ja luiseva kuten aina, neulanjäljet käsivarsissaan ja mustelmat polvissaan, keho inhimillisyyden rajoille rikottuna. Tarinat kertautuvat Audreyn iholla, alkavat ja loppuvat, keskeytyvät ja jatkuvat. Salaisuuksia ei ole, kaikki on luettavissa vaatteiden alla. Audreyn pujahtaessa juhla-asuunsa kirja on hetken ajan avoinna, mutta pitkien hihojen ja housunlahkeiden mukana sen kannet sulkeutuvat taas.

Ariel on kaunis kuten aina. Annostelemme boolia läpikuultaviin laseihin ja asettelemme karkkikulhoja sinne tänne. Ariel nappaa kulhosta salmiakkimerkkarin ja katsoo minua kysyvästi. Nyökkään. Kaikista ihanista ihmistä, jotka tulevat tänään olemaan ilonamme, on yksi ylitse muiden. Ainoastaan sen yhden takia vilkuilen vainoharhaisesti peilikuvaani, suoristelen hameenhelmaani ja pörrötän tukkaani. Kolmea täsmälleen samanlaista helmikaulakorua kokeiltuani päädyn niistä ensimmäiseen.

Puhe pulppuilee huoneesta toiseen, nauru helähtää siellä ja täällä. Hiljan silmät näkevät enemmän kuin hänen suunsa sanoo, Mona Lisa ja Tiana ovat uppoutuneet keskusteluun. Venus tanssii Aishwarya Rain tahtiin. Nöpö ja tämän poikaystävä syöttävät toisilleen ällöromanttisesti kirsikoita. Leenu, Liinu ja Tiinu hymyilevät identtistä hymyä identtisissä kampauksissaan ja mekoissaan, joiden ainoa ero on vaihtuva väri. Juuri, kun olen ikuistamassa digitaaliseen muotoon helmeilevää tunnelmaa, soi ovikello. Sormeni pysähtyy laukaisimelle. Ariel katsahtaa minua myötätuntoisesti ja Esmeralda kopisee avaamaan oven.

Sortseissaan ja panamahatussaan hän säteilee vielä enemmän kuin edelliskerralla pikkumustassa ja piikkikoroissa. Hänen vetovoimansa ei ole ulkoista, vaan se tulee jostain hänen silmiensä syvyydestä, arvoituksista, joista hänen katseensa kertoo. Hänen silmissään säihkyvät sadat smaragdit, ja unohdan jo aikoneeni unohtaa hänet. Hänen läsnäolonsa täyttää minut, jokaisen soluni, saa sydämeni sykähtämään ja pupillini laajentumaan. "Are laydo laydo laydo", Aishwarya Rai hokee hindiksi taustalla, "get me, get me, get me".

Eräs intialainen tarina kertoo lapsesta, jolla on kuu otsallaan ja tähti leuassaan. Juuri sellainen lapsi on Ninjan täytynyt olla. Edelleenkin kuu valaisee hänen kasvonsa ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen ympärillään niin, että haluaisin ojentaa käteni ja hipaista hänen poskeaan, varmistaa, että hän on todellinen ja todella siinä. Tahtoisin antaa sormieni kulkea hänen hiustensa lävitse, tunnustella nenän kaarta, otsaa ja leukaa, tuntea tähdet sormenpäissäni. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin suudella häntä heti ja nyt, keskellä meidän eteisemme kenkäkaaosta, kaikkien katseiden alla. Hänen silmänsä ovat jaloimpia kivistä ja huulensa maistuvat vienosti vadelmalle... "Voinko mä laittaa mun takin naulakkoon?" Hän kysyy enkä minä osaa vastata, sillä toisessa todellisuudessa me kietoudumme toisiimme ja hiuksemme sekoittuvat maitosuklaan ja mustan kahvin sekamelskaksi.

Skoolatessani Arielin kanssa kertakäyttöisillä muovimukeilla vilkuilen salaa Ninjaa, hänen eleitään ja ilmeitään, ainutlaatuista olemustaan ja olemistaan. Kuunnellessani Audreyn tarinaa tunnen Ninjan läsnäolon pistelevänä kihelmointinä kaikkialla kehossani. Kysellessäni Hiljan kuulumsia nyökyttelen ja kuuntelen toisella korvalla Ninjan matkakertomuksia. Rouskuttaessani Mona Lisan kanssa patonkia olen kiusallisen tietoinen toisella puolellani istuvan Ninjan kirsikankukkaisesta tuoksusta. Nimboodan soidessa liityn Venuksen seuraan tanssilattialle, mutten voi olla vilkuilematta lattiatasossa nauruun remahtavaa Ninjaa. Vasta Tianan kyyneleet herättävät minut haaveistani.

Tiana itkee, ja minä letitän tämän tummaa tukkaa hellin sormin. Tällaista tämä on maailmassa, jossa parhaille ihmisille jaetaan huonoimmat kortit. Tiana niistää nenänsä äänekkäästi ja lähtee kotiin ahmimaan ja oksentamaan. Enkä minä voi sille yhtään mitään. "En minä jaksaisi, mutten minä osaa mitään muutakaan", hän sanoo ja vilkuttaa surumieliset hyvästit. Haluaisin sanoa, että osaat sinä unelmoida, osaat haaveksia, osaat rakentaa mielikuvitusmaailmoita pääsi sisälle, mutta suljen suuni. Ei hän nimittäin osaa. Tianalla ei ole unelmaa, josta pitää kiinni. Ja juuri sillä hetkellä olen äärettömän onnellinen omista hupsuista päähänpinttymistäni, ihastuksistani ja unistani. Sillä vaikka eläisin koko ikäni yksin ja nämä olisivat elämäni viimeiset juhlat, tulee Ninja silti aina tanssimaan unissani. Ja niin, kun tyhjät pullot on kerätty lattialta, fetasalaatin jäännökset kaadettu kompostiin ja yöksi jäävä Audrey peitelty omiin uniinsa, pyörähtelee Ninja Intian valtameren rannalla varpaat paljaina hienossa hiekassa, turkoosi sari ympärilleen kiedottuna ja binji kuun valottamalla otsallaan, levittää kätensä kuin lintu siipensä ja tervehtii nousevaa aurinkoa.