ICD-10

Kun veljeni Mowgli täytti kymmenen vuotta ja astui isojen ihmisten kaksinumeroiseen maailmaan, sain minä ensimmäisen diagnoosini.

Septidininhajuisilla käytävillä kulkee lapsia, äitejä, vanhuksia kädet siteissä, kainalokepeissä, muumiomaisessa harsokankaassa. Sairaanvihertävät seinät tuovat mieleen sen sävyn, jonka värisiksi pahoinvoivan ihmisen kasvot muuttuvat. Seinälle ripustetussa mittanauhassa kirahvit ja norsut tömistelevät iloisesti, mansetti on tehty pienille ranteille ja sairaanhoitajalla on hassut Marimekon sukat sandaaleissa. Mutta vaaka, se ei ole hauska, siihen ei ole liimattu yhtäkään tarraa tai tekotimanttia.

Isän silmät ovat pyöreät ja pelokkaat. Kummallista, kuinka isä voisikaan pelätä mitään! Lääkäri, jolla on pitkä kaarnanruskea intiaanitukka, vähän niin kuin äidillä, nyökyttelee isälle ymmärtäväisesti. Kaikki somaattiset sairaudet suljettu pois, kyllä... Kaurakeksejä ja korppuja, kyllä... Heräilee öisin, itkee, ei rauhoitu uudestaan uneen, kyllä vain, kyllä vain... Katsotaanpas. Lääkäri kaivelee muistiaan, summailee yhteen Johdatusta psykoanalyysiin ja traagista, rappioromanttista hahmoani. Sinä päivänä minusta tuli yhtä kuin F 50.0.

Naurettavaa. Lääkärit, sairaanhoitajat Popsi popsi porkkanaa-pinsseineen, isäkin. Ettekö te nähneet tarkemmin? Ettekö te kuulleet sydämeni epätasaista rytmiä aikaisemmin? Tunteneet tuskaani, tulkinneet uniani? Lapsi on arka, lapsi tarvitsee aikaa sopeutua. Ja paskat. Sairas minä olin jo silloin, kauan sitten preerialla, mielikuvitusneliöineni, maagisine lukuineni ja aaveineni. Arvelen Mowglin olleen ainoa, joka tiesi jollain sellaisella tasolla, jolla ei puhuta, ajatellaan vain aivan hiljaa. Pieni veljeni, josta tuli iso siskon kutistuessa kuivausrummussaan.
Mowglilla oli viidakkonsa, Baloo ja Bagheera, mutta mitä minulla oli? Ihmemaani, jossa taikajuomat pienensivät ja piilottivat, irvikissat istuivat olkapäillä ja hullut hatuntekijät kuiskivat korviini. Askeleet rummuttavat, takovat rautaista maantietä. Kunnes eräänä kauniina päivänä kaikki vihdoin loppuu: koulu loppuu eikä minun enää koskaan tarvitse kuunnella niitä kusipäitä, lukeminen loppuu, kuntosalikortti loppuu, salaiset aamuiset askelkyykyt loppuvat, rasvaton mansikkajukurtti loppuu, asetan ylioppilashatun hiuksilleni ja lähden pois.

Saan sen kuulostamaan niin helpolta. Ei, ei se sitä ollut, lähteminen. Mutta sillä kaupungilla ei ollut minulle mitään eikä minulla sille, ne ihmiset eivät merkinneet yhtäkään muistoa eikä edes kaupunginkirjasto tarjonnut minulle enää tarpeeksi lämpöä. Ehkä lähdin ulkomaille, au pairiksi? Reppureissaamaan Aasian aroille? Etsimään itseäni Intiaan? Ehei, minä kirjaudun sisään osastolle, jonka pienessä vihreässä huoneessa asuin seuraavat kaksi pitkää, painavaa vuotta. Ilman Alisaa ja Sohvia, Sädettä ja muita enkeleitä en kuitenkaan kirjoittaisi tätä tarinaa. Noiden vuosien aikana elämääni tuli niin paljon uutta: mustavalkoiseen pilkahdus pinkkiä ja värähdys vihreää, meren kohinaa simpukan sisässä, orkidean tuoksua. Ja Esmeralda, minun rakas Esmeraldani, jonka kanssa olen kulkenut monet kadut ja jonka rohkaisemana rakastanut monet rakkaudet.

Edellistä blogiani kirjoitin yömyöhään akuuttiosaston käytävän kelmeässä valossa. Tuolloin olin silkkaa matematiikkaa, lääkäreiden summittaisia numerokoodeja: F 50.0, F 60. 3, F 40.0, F 42.0, F 32.0, 32.1, 32.2, lopulta 33. Vieraat miehet vierailivat luonani ja minä heidän ahtaissa yksiöissään, tatuoin ranteisiini kuolemanmerkkejä ja liuotin vodkaan tematsepaamia. Kuka minä silloin oikein olin, tuo epätoivoinen, vieras tyttö kalpeine ihoineen ja mustine tukkineen, sipaisu punaista huulillaan?

Anoreksiasta kasvoin epävarmuuteen, jonka tunnistan itsessäni yhä. Ihmemaan lakiviidakoista, liikennesäännöistä ja älä-tee-näin-tee-noin -ohjeistuksista irti päästäessäni kiipesin aidan yli, jonka toisella puolella ei ollutkaan tienviittoja ohjaamassa jokaista askeltani. Noita tienviittoja etsin yhä itsestäni, merkkejä siitä, millainen Yasmin minusta on tullut kaiken tämän jälkeen. Keskeneräinen, kyllä, mutta ehkä aavistuksen verran ehjempi, heikosti vahvempi, arasti uskaliaampi.